Kaikki tää alko siitä, ku mies sano et niiden kahden jälkeen... Alotin taas sen tulevaisuudesta haaveilun. Mitä tekisin jos olisi lapsi. Mitä haluaisin sille opettaa ja miten paljon sitä haluaisin rakastaan. Aloin myös mielessäni ajattelemaan asian järkevyyttä. Ehkä jopa pelkäsin hetken. Ja sitten ku se ei pitänytkään lupaustaan, tunsin huojennusta. Miksi? Siksi, koska tollanen päätös on jännittävä. Se muuttaa kaiken eikä sitä voi enää perua.
Hetken oli kuitenki jo helpompaa. Et en tienny halusinko vai enkö. Tuntui, että ehkä ei nyt vielä kuitenkaan. Olin helpottunut, ettei ole lasta. Olin onnellinenki tavallaan. Mut se oli ohimenevää. Ja se meni ohi vielä tosi nopeesti.
Mut nyt taas haluan. Enkä tiiä miten selviin tän tunteen kanssa. Tuntuu et oon ihan solmussa tän asian kanssa. Haluisin puhuu tästä tunteesta miehelle. Siitä tunteesta miten onnelliseks yhteisen lapsen ajattelu mut tekee. Mut en mä voi ku en haluu jauhaa sille tästä. Mies ei edelleenkään halua. Ei se oo valmis ja ymmärrän kyllä miks.
Eihän tää oo oikee aika ollenkaan.
Mutta vaikka me nyt alotettaiski yritys ja tultaiski heti ekasta kierrosta raskaaks nii menishä siinä silti vielä se noin 10kk. Siinä aikana kerkeis tekee kaiken valmiiks. Siinä aikana kerkeis tapahtuu niin paljon. Miks se ei riitä? Miks me ei vaan voitais? Mä niin haluisin. Mä uhraisin koko tulevaisuuteni. Koulumenestykseni ja kaiken. Miks se ei riitä? Miten paljon aikaa se oikeen tarvii? Johan tässä on monta vuotta asiasta puhuttu...
Yks tuttu aina sanoo, että älä hanki lasta vielä koulussa, oon kuulemma onnellinen ku mulla ei oo lasta edessä. Mä vaan oon hiljaa. Miks ei ihmiset lopeta tollasta? No ymmärrän kyllä, että joidenkin lapsellisten on vaikee ymmärtää sitä ahdistusta mitä näin iso asia aiheuttaa. Mutta luulis, että he osaisivat kuitenkin kunnioittaa ja ymmärtäisivät sen oman onnensa.
Mutta niinhän se on, että jos on jotain, sitä ei osaa arvostaa, mutta sitten ku sitä ei oo, ymmärtää menetetyn asian tärkeyden.
Pahinta kaikessa on ne hetket, ku mies sanoo: "Meijän lapselle sitten..." Tekis mieli vastata, ettei sillä oo oikeutta puhuu meijän lapsesta ku ei se kerta sitä haluakaan.
.
.
.
Tai ehkä pahempaa on kuitenki vielä se, että ei tiedä kuinka pitkään joutuu odottamaan, tai auttaako se odottaminen mihinkään. Toivottavasti auttais...
voih... niin tiedän ton tunteen, sen epätietoisuuden siitä kuinka pitkään vielä pitää odottaa, ja päättyykö se odotus koskaan...
VastaaPoistahaleja ja tsemppiä <3
kiitos:) ihanaa että joku sentää ymmärtää:)
PoistaNiin tuttu tunne. Niin monia kertoja miehen kanssa asiasta keskusteltiin. Pari vuotta sitten sanoikin, että olisko nyt se aika ? Silloin meni itsellä pupu pöksyyn, enkä ollut vamis aloittamaan yritystä. Hetkeksi mieli rauhoittui ja sitten alkoi myllerrys uudestaan. Pitkän aikaa keskusteltiin asioista, sitte kun... Todettiin, että ikinä ei tän parempaa aikaa tule, aina on vielä jotakin saavutettavaa. Lopulta viime marraskuussa mies sanoi, että nyt saa tulla, jos on tullakseen. Juhannusaattona oli testissä 2 punaista viivaa ja helmi-maaliskuun vaihteessa pitäisi pienen nyytin saapua. Muistat vain, että sitte kun vihreä valo palaa, kärsivällisyyttä vasta tarvitaankin :) Toivotaan, että myötätuulet pian puhaltais sinne miehenkin suuntaan!
VastaaPoistakaikki toiveet on tervetulleita;)
Poistaja täytyy myöntää että odotan sitä hetkeä ku se sanoo että on valmis:) vaikka en mä viitti liian usein sitä ajatella, etten pety jos sitä hetkeä ei koskaan tulekaan.