En soittanut äitille. Tietenkään. Sen kanssa en oo puhunut poismuuton jälkeen kuin kerran.
Soitin mun isotädille. Se on ollut mulle kuin äiti. Se opetti mulle, mitä on kuukautiset. Sen kanssa käytiin ostamassa mulle ensimmäiset rintaliivit. Se opetti ompelemaan napin. Ja kuinka leivotaan karjalanpiirakoita.
Se anto mulle pienenä huomiota ja rajattomasti rakkautta. Se ei rankaissut tunteista. Se antoi kiukutella, kun kiukutti, ja sen jälkeen rakasti taas niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se rakasti mua yksilönä eikä yhtenä neljästä.
Sitä mä tulen kaipaamaan ja suremaan, kun se kuolee.
Se pääsee onneksi taivaaseen tai mikä se hyvä paikka nyt onkin, mihin mennään kuoleman jälkeen. Se on ollut hyvä ihminen. Paras ketä mä tiedän. Antaisin sille vaikka oman taivaspaikkani. Se on kokenut niin paljon sekä iloisia ja jänniä että surullisia ja ahdistavia kokemuksia. Se ansaitsee vain parasta.
Kai mä sitä rakastan. Tai siis on mulle muutkin sukulaiset tärkeitä. Mutta osalle niistä rakastaminen on liian voimakas sana. Sanoisin vaan, että pidän niitä tärkeinä.
Mut on opetettu, että heitäkin kaikkia pitäisi rakastaa. Mutta se "rakkaus" heitä kohtaan on jotenkin pakotettua. Ei niin spontaania kuin mun rakkaus isotätiä kohtaan.
Kyllä sen on pakko olla rakkautta.
Toivottavasti mulla olis joskus rohkeutta kertoa tää kaikki sille. Ennen kun se on jo liian myöhästä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti